Uusin versio punahilkasta?

[Taunusmies Jussi]

Te olette varmasti kaikki kuulleet joskus sadun Punahilkasta ja
Sudesta... Olette? Niin arvelinkin. Mutta eihän se haittaa, vai mitä,
lapset? Sillä hyviin satuihin ei koskaan kyllästy.

Olipa kerran kaukana lännessä hyvin, hyvin vanha kaupunki. Siellä talot
olivat niin korkeita, ettei ylimmästä kerroksesta nähnyt alas kadulle
kuin kaukoputkella (tai kiikareilla, jos sellaiset sattui omistamaan).
Eräässä tällaisessa talossa asui Punahilkka. Ei aivan ylimmässä
kerroksessa, sillä ne asunnot oli takoitettu vain suunnattoman
rikkaille, muttei aivan alimmassakaan. Ilta oli juuri laskeutunut
kaupungin ylle, vaikkei sitä oikeastaan huomannut, sillä tässä
kaupungissa oli aina hämärää. Punahilkka oli herännyt kapeassa
sängyssään muistamatta, milloin oli siihen nukahtanut. Pöydällä,
tietokoneen monitorin nurkassa vilkkui valo: Punahilkalle oli puhelu.
Itsekseen mutisten Punahilkka vääntäytyi ylös ja pyyhkäisi sotkuisen
kimpun mustiksi värjättyjä suortuvia silmiltään. Sitten hän meni
ottamaan puhelun vastaan.

Isoäidin tutut, vahvastimeikatut kasvot täyttivät ruudun ja särisevä
ääni alkoi puhua. Särinä ei tosin johtunut elektroniikasta, vaan
isoäidin vuosikymmeniä jatkuneesta kessuttelusta.
"Punkkis pieni", isoäiti sanoi, tavoitellen kai ääneensä maanittelevaa
sävyä. "Tulisit nyt käymään, toisit taas pullon sitä hyvää viiniä, ihan
niin kuin silloin ennen..." "Mikset sä oo ite käyny ostamassa viiniäs?"
Punahilkka kysyi haluttomana, vaikka tiesikin jo vastauksen. "Ei ne
myyny mulle... Sitäpaitti sun äitis tekemä on paljon parempaa kuin se
mehu mitä ne täällä myy..." Punahilkka jäykistyi. "Nyt kuule mummi kulta
turpa umpeen! Tätä puhelua kuunnellaan kuitenki. Niillä on vasikoita
joka puolella... Joo, kyl mä voin sun luona tulla käymään. Nähään
kaheksan pintaan." Punahilkka katkaisi linjan ja käynnisti ohjelman,
joka poistaisi hänen jättämänsä jäljet verkosta. Viinan salapoltto oli
kaupungissa vankeusrangaistuksen uhalla kielletty. Nyt Punahilkalla oli
ainakin tekemistä illaksi. Vinkkua mummille. "Vittu", Punahilkka totesi
ykskantaan.

Nimensä Punahilkka oli saanut punaisesta nahkahupustaan, jota hän käytti
aina. Se oli pirun tyylikäs, lämmin ja tarjosi sitäpaitsi suojan
kasvoille, mikäli tuli tarve liueta paikalta tuntemattomana. Punahilkan
edellisen poikaystävän mielestä se oli ollut "sikakiihottava" -
ominaisuus, jonka Punahilkka soi mielellään yhdistettävän itseensä. Hän
vetäisi huppunsa seuraksi ylleen niukan mustan topin, joka paljasti sen
tosiseikan, ettei Punahilkalla ollut rintoja vielä juuri nimeksikään.
Lyhyt, musta lateksihame paljasti hontelot polvet. Sääriään verhoamaan
Punahilkka oli kiskonut punaiset saappaat, joissa oli tarpeeksi vähän
korkoa pakoonjuoksemiseen. Hän tarkasteli kuvaansa tyytyväisenä
nuhjuisesta peilistä, ja päätti lisätä vielä hiukan ripsiväriä.
Punahilkka oli kolmetoistavuotias.

Tuohon aikaan kaupungissa asui hiukan reilut kaksikymmentäviisi
miljoonaa asukasta; sellaisen joukon liikuttamiseen tarvittiin hyvät
maanalaiset liikenneyhteydet. Punahilkka joutui menemään ensin hissillä
pohjakerrokseen (matka, joka hiljaisinakin iltoina kesti useita
minuutteja) ja sieltä liukuportaita pitkin maan alle. Ulos ei tarvinnut
mennä. Itse asiassa ulos ei saanut mennä.


Kaikki kaupungin palvelut oli sijoitettu maan alle, vieläpä useaan
kerrokseen. Kauppoja, baareja, elokuvateattereita, huvipuistoja... ja
paljon muuta, mutta niistä Punahilkka ei niin välittänyt. Jengi, jossa
Punahilkka yleensä liikkui, notkui läheisen baarin nurkalla. Yksi heistä
huomasi Punahilkan ja huikkasi: "Hei Punkku! Tuu messiin, me ollaan
menossa kattoon se leffa mistä puhuttiin." Huutaja oli Yö, tumma jätkä,
jolla oli jumalainen kroppa, mutta joka oli tyhmä kuin saapas.
Punahilkka oli nainut hänen kanssaan pari kertaa. "Emmä nyt", huikkasi
Punahilkka vastaan. "Pitää käydä, tota... hoitaas vähä hommii." Yö tuli
lähemmäs. "Etsä lähtis mun kanssa hoitaan vähä hommii?" Yö kysyi
alentaen ääntään matalaksi kehräykseksi. Hänellä oli taas sitä
partavettä, joka teki Punahilkan hulluksi. Punahilkkaa vitutti koko
mummi. "Joskus myöhemmin... Mul ei pitäis mennä kovin kauaa." Yö iski
silmää ja oli niin syötävän näköinen, että Punahilkka olisi voinut ulvoa
turhautuneisuuttaan. "Myöhemmin sit", Yö hymyili. "Sä tiedät, mistä mut
tavottaa..."

Punahilkka lähti harppomaan kohti metrotunnelia. Hänen teki mieli
paiskata mummin viinipullo maahan, katsoa miten karmiininpunaiset
pisarat räiskähtäisivät ympäriinsä. Punkkua. Yön partavesi oli saanut
Punahilkan levottomaksi ja hän oli juuri pohtimassa, poikkeaisiko
yleiseen vessaan runkkaamaan, kun hän kuuli äänen. "Hei tyttö", se
kutsui karheasti. Punahilkka kääntyi katsomaan. Tumma, keski-ikäinen
mies nojaili laiskasti seinään vähän matkan päässä, rivo virnistys
kasvoillaan. "Minnekäs pimu on matkalla?" Punahilkka arvioi nopeasti
tilannetta. Mies oli ällöttävä. Toisaalta hänen tiukkojen housujensa
etumus pullisteli lupaavasti, ja se oli kaikki mikä Punahilkalle sillä
hetkellä jotain merkitsi. Pikainen vilkaisu kelloon kertoi Punahilkalle,
etti miehelle ollut nyt aikaa. Ellei hän olisi tasan kahdeksalta mummin
luona, tämä hälyttäisi poliisit hänen peräänsä. Niin oli tapahtunut
aiemminkin, ja viimeinen asia mitä Punahilkka sillä hetkellä kaipasi oli
pari kovakouraista äijää raahaamassa häntä laitokselle kysellen
epämiellyttäviä kysymyksiä, kuten "Kukas sun äitis on?"

Mies katseli häntä odottavasti, nuollen huuliaan. Punahilkka tuijotti
hänen sepalustaan, ja Yön partavesi leijaili jostakin hänen muistojensa
sopukoista. "Tota mulla on nyt vähän kiire... Mut sä voit lähtee
messiin", Punahilkka sanoi ja ajatus kehkeytyi puhuessa hänen mieleensä.
Isoäiti voisi ilahtua Punahilkan tuomisista. Naisparka, ei ollut
takuulla saanut kunnon panoa vuosikausiin. Miehen ilme kirkastui ja hän
tuli Punahilkan luo. "Mut et sit hipelöi julkisilla paikoilla, me
joudutaan putkaan muuten molemmat." Mies nyökkäsi, säännöt olivat
hänelle tutut. Alaikäisten bylsiminen oli tässäkin kaupungissa laitonta,
mutta lakia valvottiin huonosti. "Onneksi", ajatteli Punahilkka ja he
jatkoivat matkaa kohti metroa.

Mies esitteli itsensä Sudeksi ja osoittautui juuri niin ällöttäväksi
kuin Punahilkka oli odottanutkin. Häne olemuksensa oli niin veltto ja
turmeltunut, että Punahilkka alkoi vastoin tapojaan miettiä, mitä muuta
Susi teki elämässään kuin roikkui metrotunnelissa ahdistellen
pikkutyttöjä. Älykäs hän ei selvästikään ollut, mutta silmäterät olivat
keltaiset, ja niitten katse oli terävä. Saalistajan katse. "Rikollinen",
Punahilkka tuumasi, "kieroutunut ja ovela. Sivistymätön raakalainen..."
Ajatus miellytti Punahilkkaa, ja hän alkoi kehitellä Sudelle mielessään
kiehtovaa persoonallisuutta hälventääkseen hiukan vähemmän
sadunhohtoisen todellisuuden. Susi haisi vahvasti hielle ja viinalle,
mutta käsi joka oli tunnustellut Punahilkan lantion kehittymätöntä
kaarta oli ollut varma otteissaan. Punahilkka toivoi että metro kulkisi
nopeammin. Sudesta riittäisi kyllä molemmille, isoäidille ja hänelle.

Isoäiti asui toisella puolella kaupunkia ja matka kesti kauan. Susi
istui Punahilkkaa vastapäätä, jalat levitettyinä ja katse häpeämättömän
nautiskelevasti Punahilkkaan kiinnittyneenä. Tämä vältti katsomasta
miestä kasvoihin (ne olivat rumat: Punahilkka halusi säilyttää
mielikuvansa Sudesta raakalaismaisen komeana rosvopäällikkönä) ja
tuijotti sen sijaan miehen esilleasetettua jalkoväliä. Pian Suden
vieressä istuva vanhemmanpuoleinen nainen kuitenkin huomasi Punahilkan
katseen suunnan, ja tälle tuli kiire keskittyä johonkin muuhun.
Metrovaunu oli täynnä erivärisiä ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, ja
tarjosi Punahilkalle tarkasteltavaa pitkäksi aikaa. Hän ei silti voinut
olla huomaamatta, miten Susi työnsi oikean kätensä syvälle taskuunsa.
Kankaan alla näkyi hienoista liikettä.

Metroasemalta oli lyhyt matka isoäidin talon alle, ja pian Punahilkka ja
Susi olivat hississä nousemassa ylöspäin, ei aivan ylimpään kerrokseen
muttei aivan alimpaankaan. Hissin väentungoksen suojissa Susi ujutti
kätensä Punahilkan lyhyen hameen alle ja puristeli tämän laihoja reisiä.
Punahilkka sulki silmänsä ja ajatteli rosvopäällikköä.

Kello oli viittä vaille kahdeksan Punahilkan asettaessa kätensä isoäidin
oven tunnistuslevyn päälle. Teräsovi liukui sivuun ja he astuivat
sisään. Mummin kämppä oli yhtä kaaosta. "Mummi! Sun vinkku!" Punahilkka
huikkasi asuntoon jättäen viinipullon eteisen pöydälle. Vaivautumatta
odottamaan ilmestyisikö mummi eteiseen Punahilkka työnsi Suden sisään
avonaisesta vessan ovesta, istutti tämän pöntön kannelle ja sulki oven
jälkeensä. Saatuaan Suden housut avattua (mikä ei kestänyt kauaa
Punahilkan kokemuksella) Punahilkka tuijotti hetken mykän kunnioituksen
vallassa ja katsoi sitten ylös Suteen ilkikurinen viattomuus
kasvoillaan. "Miksi ihmeessä sinulla on noin suuri...?" Johon Susi
virnisti sangen susimaisesti, vetäen Punahilkan samalla syliinsä: "Jotta
minä voisin paremmin..."

Kesti tovin, ennen kuin mummi malttoi kiinnittää huomiota muuhunkin kuin
viinipulloonsa. Vessasta kantautuvat äänet saivat hänet kuitenkin
höristämään korviaan, ja koskapa Punahilkka ei ollut vaivautunut
lukitsemaan ovea, pääsi mummikin ihastelemaan Suden miehuutta. Hetken
järkytyksestä toivuttuaan mummi kutsui molemmat makuuhuoneen puolelle ja
liittyi itse mukaan. Oli siinä nuorta lihaa kerrakseen.


Yön pimeys oli jo aikaa sitten muuttunut kylmäksi aamuhämäräksi, kun
Susi viimein raahautui ulos mummin asunnosta. Tavatessaan myöhemmin
ystävänsä Metsästäjän hän varoitti tätä tytöstä, jolla oli
sikakiihottava punainen nahkahuppu. Yhä järkyttynyt ilme sudensilmissään
hän kertoi: "Se tyttö kuule imee miehestä viimesetkin mehut. Ja sen
mummi on vielä pahempi."


Sen pituinen se.

[Janzamar]

kunnon eepos

[Makkepuu]

hahaha tiedä nyt mitä ajatella,ihan hyvä

[Esge]

heheee kaikkee ne keksii

[timppaanen]

aika paha

[Januzki]

Aikamoinen satu...

[Micker]

Toi oli paras punahilkka tarina ikinä! Lisää tuollaisia satuja

[Nokes]

Ohhoh Kerroppas..Kröhöm,mistä noita löytyy lisää